keskiviikko 27. syyskuuta 2017

H.G. Wells - The Time Machine

Luin scifiä. Aikakone on ilmeisesti ensimmäisiä (ellei peräti ensimmäinen) teos, jossa aikamatkailua käsitellään harhaisten unien sijaan tieteellisenä ilmiönä. Julkaisuvuosi kirjalla on rapoisa 1895. Aikamatkailu on aihe, johon jokainen itseään kunnioittava tieteiskirja tai -elokuva jossain vaiheessa väkisinkin sotkeutuu. Ajan rakenteen kanssa kikkailusta on kirjailijan helppo ammentaa materiaalia ja muodostaa kompleksisia, tajuntoja räjäyttäviä juonikuvioita. The Time Machine on alansa pioneeriteos ja varmasti toiminut inspiraation lähteenä lukuisille uudemmille aikamatkailusta kiinnostuneille kirjailijoille ja elokuvantekijöille. On kuitenkin pakko myöntää, että The Time Machine ei ole mielestäni erityisen hyvä kirja.

Mies matkaa tulevaisuuteen ja takaisin. Aikajana ei pirstaloidu monimutkaiseksi verkostoksi, paradoksit loistavat poissaolollaan. The Time Machine on tylsän suoraviivainen. Tulevaisuuden maailmassa ihmisrotu on jakautunut sivistyneisiin ja työväkeen ja evoluutio on erottanut nämä porukat kauas toisistaan. Parempiosaiset haistelevat päivät pitkät kukkasia ja heikompi aines asuu sokeana maan alla kuin elukat. Tästä vedellään jonkinlaisia yhteiskunnallisia päätelmiä, enkä kyllä oikeastaan edes tajunnut, mitä Wells yritti sanoa. Aikamatkaajalta ei tuntunut löytyvän sympatiaa alamaailman morlokeille sitten alkuunkaan. Ennakkoluuloinen äijä minusta.

Matkaajan omien älynlahjojen ja kekseliäisyyden jatkuva ihastelu tuntui oudolta. Tuntuu, että lukijalle ei näytetty tulevaisuutta kovin objektiivisesti, josta tämä olisi voinut vedellä omat mielipiteensä siitä, miten moiseen pisteeseen on historian kuohuissa ajauduttu. Sen sijaan aikamatkaaja selosti omasta päästään kaikkitietävästi, miksi asiat ovat niin tai näin. Teki mieli pyytää kertojaa jatkuvasti perustelemaan väittämiään vähän paremmin.

Actionkohtaukset tuntuivat täysin turhilta. Ei minua kiinnosta, kuinka örkkejä vastaan taistellaan tulen ja rautaputkien avulla. Tällaiset toimintakohtaukset voisivat tapahtua nykyhetkessäkin ja se, että mätkintä tapahtuu tuhansien vuosien päässä ei tuo niille minkäänlaista lisäarvoa. Weenan rooli jäi myös hämäräksi. Tämä nuori aikanainen tuntui olevan aikamatkaajalle tärkeä, mutta lukijalle tyttö jäi etäiseksi, kuten myös koko heidän välisen suhteensa laatu. 

Lisäksi ärsytti kehyskertomus, jossa aikamatkaaja selostaa tarinaansa snobikavereilleen ruokapöydässä. Kaiken kaikkiaan koko teos oli vähän levällään ja olisi kaivannut selkeämpää draamankaarta. Nyt vain pällisteltiin ympäriinsä. Lienee niin, että Wellsin ansiot eivät ole tarinankertojana vaan enemmänkin uusien ideoiden (huom. vuoden 1895 mittapuulla) loihtijana.

Ehkä parhaiten jäivät mieleen kohdat, joissa huristeltiin itse aikamasiinalla vuosien suhistessa silmissä. Auringonlaskut ja -nousut sekoittuivat yhdeksi mössöksi, rakennukset nousivat ja sortuivat, käväistiinpä jopa ihmisen loppusijoituspaikassa, jossa enää ravut odottelevat auringon lopullista sammumista totaalisessa hiljaisuudessa. Nämä osiot olivat hyviä.

Silti, suuhun jäi kirjasta laimea jälkimaku. Aikamatkailusta on saatavilla niin tripauttavaa kamaa, että The Time Machine tuntuu auttamatta pahasti ikääntyneeltä. Ehkä missasin jotain oleellista. Puritaanit, älkää suuttuko, tämä on vain minun mielipiteeni. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti