Christopher Hitchens tulee usein vastaan lainauksineen netissä pyöriessä. Myös Dawkins siteeraa miestä useaan otteeseen. Hitchens menehtyi hiljattain ja koin, että voisin ottaa selvää, minkälainen kynä tällä ajattelijalla oikein olikaan. God is not Great kuulosti sopivan raflaavalta teokselta tutustumiseen.
Hitchens kirjoittaakin hyvinkin samoista aiheista kuin aiemmin mainittu Dawkins. Ehkä silmiinpistävin ero on miehen tausta. Siinä missä Dawkinsin koulutus suuntautuu luonnontieteisiin, kumpuaa Hitchensin tietämys kirjallisuustieteistä, filosofiasta ja journalistiikasta. Terävää ja älykästä tekstiä mies kynäileekin. Itse asiassa moneen otteeseen joutuikin lukijana tunnustamaan aukot sivistyksessä, kun Hitchens veteli viittauksia moniin historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, joista itse ei ollut kuullutkaan.
Toisaalta taas mitään mullistavaa uutta silmiä avaavaa kokemusta en tästä kirjasta saanut. Samat argumentit koluttiin läpi kuin monessa muussakin vastaavassa teoksessa. Sävy oli ehkä tavanomaista hieman agressiivisempi ja vihamielisempi. Kovin montaa positiivista mainintaa eivät kirkkokunnat saaneet. Uutta näkökulmaa tuli kuitenkin esimerkiksi itämaisten uskontojen osalta, jotka eivät nekään Hitchensin mukaan ole niin rauhaa rakastavia ja avoimia kuin antavat ulospäin olettaa. Välillä sai liimautua ihmettelemään sitä henkisen (ja fyysisenkin) väkivallan määrää, mikä uskonnollisista yhteisöistä pahimmillaan kumpuaa.
Tottahan aihe pistää kuitenkin aina ajattelemaan. Eletään kuitenkin jo vuotta 2016. Sitä voisi kuvitella, että ihminen olisi jokseenkin sivistynyt olento, mutta jostain kumman syystä mokomat kultit ja henkimaailman hömpötykset jaksavat sitkeästi kummitella isona osana yhteiskuntaa.
Lapsikasteen kieltäminen voisi olla se kamelin selän katkaiseva korsi. Siten yksilö saisi itse aikanaan tehdä sen päätöksen, mihin haluaa uskoa. Sitä odotellessa joutunemme valitettavasti lukemaan uutisista milloin mistäkin ihmisoikeuksien riistoista, terrori-iskuista ja tieteen ja sivistyksen rattaisiin kapuloiden heittelyistä. Uusi renessanssi olisi ehdottomasti paikallaan.
Toisaalta taas mitään mullistavaa uutta silmiä avaavaa kokemusta en tästä kirjasta saanut. Samat argumentit koluttiin läpi kuin monessa muussakin vastaavassa teoksessa. Sävy oli ehkä tavanomaista hieman agressiivisempi ja vihamielisempi. Kovin montaa positiivista mainintaa eivät kirkkokunnat saaneet. Uutta näkökulmaa tuli kuitenkin esimerkiksi itämaisten uskontojen osalta, jotka eivät nekään Hitchensin mukaan ole niin rauhaa rakastavia ja avoimia kuin antavat ulospäin olettaa. Välillä sai liimautua ihmettelemään sitä henkisen (ja fyysisenkin) väkivallan määrää, mikä uskonnollisista yhteisöistä pahimmillaan kumpuaa.
Tottahan aihe pistää kuitenkin aina ajattelemaan. Eletään kuitenkin jo vuotta 2016. Sitä voisi kuvitella, että ihminen olisi jokseenkin sivistynyt olento, mutta jostain kumman syystä mokomat kultit ja henkimaailman hömpötykset jaksavat sitkeästi kummitella isona osana yhteiskuntaa.
Lapsikasteen kieltäminen voisi olla se kamelin selän katkaiseva korsi. Siten yksilö saisi itse aikanaan tehdä sen päätöksen, mihin haluaa uskoa. Sitä odotellessa joutunemme valitettavasti lukemaan uutisista milloin mistäkin ihmisoikeuksien riistoista, terrori-iskuista ja tieteen ja sivistyksen rattaisiin kapuloiden heittelyistä. Uusi renessanssi olisi ehdottomasti paikallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti