perjantai 4. tammikuuta 2013

Väinö Linna – Täällä Pohjantähden alla 1

”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.”
 
Talvi ja joulu herättivät pikku nationalistini jossain sisässäni ja yhtäkkiä aloin tuntea vastustamatonta vetovoimaa Pohjantähteä kohtaan. Luin trilogian noin viisi vuotta sitten ja ihastuin samantien ikihyviksi. Uusintakierros  on kyllä paikallaan. Ensimmäisen opuksen jälkeen voin tyytyväisenä sanoa, että kyllä Linnaa mielellään lukee.

Teoshan kylpee jonkinlaisen suomalaisuuden kiteyttäjän maineessa. Klassikkoasemaan on monia syitä. Sen ihmiset ovat tuttuja tavallisesta elämästä hyveineen ja paheineen. Linna kirjoittaa kansan kielellä ja murteita ei säästellä. Toinen seikka lienee romanttinen maaseudun kuvaus. Vilja kasvaa kotipellolla hiestä ja kyynelistä, ja vain jos Jumala suo. Poikkileikkaus Suomen historiasta lienee itselleni se kiinnostavin puoli. Isot rattaat pyörivät, mutta pieni ihminen kärsii yksin maailman myllertäessä. 

Noh, ensimmäisessä osassa ei vielä myrskyä aivan täydellä voimalla. Koskelan Jussi mittailee katseellaan suota jossakin päin Hämettä. Ajatus on jo selvä, kun ensimmäinen lapionisku uppoaa märkään maahan: tähän on nouseva komea torppa ja vielä joku päivä sen lunastan itselleni. Raakaa voimaa se vaatii, mutta niin vain Jussi saa lopulta huomata, että hänellä on käsissään melkoisen komea tila. Mutta mikäs pykälä se torpankontrahtiin jäikään…

Kirjan edetessä saamme huomata, kuinka talollisten ja maamiesten välinen eripura vähitellen konkretisoituu riidaksi ja lopulta aatekysymykseksi. Muutoksille on ollut aina tarvetta, mutta nyt niitä voidaan kutsua yhdellä nimellä: sosialismi. Pentinkulman ulkopuolellakin tapahtuu. Venäjä kiristää otettaan suuriruhtinaskunnastaan, Bobrikov ammutaan, pidetään yleislakko ja yleinen äänioikeus nostaa sosialistit eduskuntaan. Päivänpoliittiset aiheet, maakysymys, kansallisuuskysymys, kielikysymys ja naiskysymys, jakavat kansaa huomaamatta kahtia. 

Kirjan parasta antia ovat tietysti Koskelan torpan nouseminen, Laurilan Anttoon ratkiriemukas häätö, Akselin niittomestaruus ja Elinan liehittely. Kuitenkin, laajemmin ajatellen lukukokemus rakentuu monista pienistä, mutta yhdessä tärkeistä seikoista: Halmeen koukeroisista puheista, Oton ja kumppanien piruilevista sutkauksista, Jussin murahteluista, Ellenin fennomaanisesta sokeudesta, hevoskaupoista, Aliinan pyllistyksestä ja yleisestä köyhyydestä ja kurjuudesta.

On oltava kylmäsydäminen ihminen, jos tämän kuvauksen perusteella ei tunne sympatiaa punaisten puolesta. Varsinkin ensimmäisellä lukukerralla kirja avasi silmiä ja sydäntä todella paljon. Kirjan loppupuoli monine häineen tuntuu hieman irralliselta, mutta sen sietää tietäen, että kohta alkaa tapahtumaan. Jos jotakin kirjaa suosittelen kenenkään lukevan, niin se on kyllä ehdottomasti tämä. Voiko itseään sanoa edes suomalaiseksi, jos ei Pohjantähteään tunne? Ei ole häpeä olla ylpeä alkuperästään, toki ”Suomi suomalaisille” ja ”Karjala takaisin”- porukka on sitten erikseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti