Mika Waltari - Ihmeellinen Joosef

Pakko aloittaa kirjan nimestä: minua se ainakin oudoksutti ja virittäydyin hyväksymään, että tällaisen tittelin alla tuskin on mitään veret seisauttavaa sisältöä. Hölmöä on tietty tuomita kirja kannen perusteella ja niinhän siinä kävi, että erehdyin pahasti arviossani. Ihmeellinen Joosef on maanmainio ja ratkiriemukas opus, jota voin lämpimästi suositella kelle vain.

Joosef Huttunen on nuori sielutieteen maisteri ja erikoinen mies kaikinpuolin. Hän on köyhä, pukeutuu mihin sattuu, tiskaa kylpyammeessa ja pitää kanoista - tutkimusmielessä. Ulkokuori tietenkin pettää, tosiasiassa mies on yleisnero. Huttunen osaa arvata ihmisen luonteen hänen käsialastaan, kädenliikkeestä tai niskan asennosta. Hän osaa ohjailla muita taitavasti puheillaan ja sopeutuu tarvittaessa mihin tahansa tilanteeseen. Tällaista ominaisuutta voisi tietysti käyttää ikävin tarkoitusperinkin, mutta Huttunen on toista maata. Hänen intressinsä on innostaa ihmisiä ja auttaa heitä ymmärtämään, että ei elämän ole pakko olla niin vakavaa.

Huomaan aloittaneeni hieman höperösti väärästä henkilöstä, sillä Joosef ei suinkaan ole kirjan kertoja. Sen kunnian on saanut Karin Lauraeus, 19-vuotias miljonäärisuvun tytär. Karinilla on tavallisen hienon naisen murheet ja velvollisuudet. Illanviettoja tylsässä ystäväpiirissä, niin paljon vientiä, että koko hommasta on mennyt maku ja jatkuva pakko sopeutua tiukkaan sovinnaisuuden muottiin, joka hänen arvoiselleen neidilleen kuuluu. Ei hän silti osaa edes kaivata toisenlaista elämää, ei ennen kuin hän törmää ravintolassa Joosefin tutkivaan katseeseen.

Tässä vaiheessa varmaan moni arvaakin jo loput: kuinka Joosef ja Karin rakastuvat ja kaksi erilaista maailmaa törmäävät yhteen aiheuttaen närkästystä, väärinkäsityksiä ja perhedraamaa. Mutta aivan näin yksioikoinen teos ei ole. Sillä Joosef on todella ihmeellinen mies ja hänen vaikutuksensa ympäristöön on niin mielenkiintoisesti ja hauskasti kirjoitettu, että tässä tuntee itsekin kapuavansa henkisen kasvun portaita aimo harppauksin. 

Kaikki käy lopulta parhain päin. Eikä vain lopulta vaan koko ajan. Jokainen kohtaus on täysin Joosefin kontrollissa ja hän tekee vain oikeita valintoja. Lukijaa jännittää alussa, kuinkahan mies nyt nolaa itsensä kuokkiessaan vieraiden ihmisten juhlissa tai päivällisellä Karinin perheen kanssa. Pelko on aivan turhaa. Joosef selviää tilanteesta kuin tilanteesta itsevarmuudellaan, puheenlahjoillaan ja pienellä etukäteisvalmistelulla ja saa kaikki rakastamaan itseään. Äidinkielen opetttajani oli väärässä kertoessaan, kuinka hyvä kirja koostuu nousuista ja laskuista, ongelman kärjistymisestä,käännekohdasta ja lopun tilinteosta. Miksi kaikki ei voisi vaan mennä hyvin alkusivuilta lähtien? 

Joosef ei vain puhu, vaan hän myös tekee. Järjestää mielenkiintoisen seuraleikin, pyydystää kaniineja, opettaa historiaa ja geometriaa, valmistaa ilotulitusraketteja, johtaa poikien salaseuraa, suunnittelee suuren urheilukisan ja lumoaa luontaisuudellaan vähä vähältä Karinin sydämen. Kesäiset päivät kuluvat Laurilan kartanossa niin rattoisasti, että lukijakin hymyilee muistellen kaihoisasti lapsuuden lämpimiä kesiä. 

Karin huomaa muuttuvansa. Hattu putoaa päästä ja sukat jaloista, sääriin tulee naarmuja, edellinen elämä vaikuttaa tyhjältä ja ihmiset näyttäytyvät hänen silmissään erilaisina kuin ennen. Ystävyys Joosefin kanssa syvenee, mutta ei tarpeeksi. Joosef ei tunnu kaiken filosofisoinninsa tiimellyksessä muistavan rakastua Kariniin. Tämä aiheuttaa tietysti pientä itkua ja hampaiden kiristystä, mutta lopussa kiitos seisoo.

Loppuratkaisu on hieman koominen, ainakin nykyisen tasa-arvokäsityksen vallitessa. Tulee mieleen omat tarinat koulumaailmasta, jolloin deadlinen puskiessa päälle piti vain saattaa kertomus nopeasti päätökseen mutkat suoriksi oikoen. Karin lopulta ”pakottaa” Huttusen avioitumaan kanssaan. Tokihan tunne on molemminpuolinen, mutta Joosefin järki ei millään meinaa hyväksyä, kuinka kaksi niin erilaista ihmistä voisivat elää yhdessä. Feministien suosittelen nyt vetävän syvään henkeä. Elämäntarkoitustaan etsinyt Karin vihdoin ymmärtää, että hänen paikkansa on Joosefin rinnalla, tukemassa miestään opinnoissa ja töissä, tiskaamassa ja laittamassa ruokaa, huolehtimassa, että miehen vaatteet ovat puhtaat ja silitetyt ja pitämässä asuntoa hyvässä järjestyksessä. Vaikea olla korostamatta asetelman hullunkurisuutta: älykkään, sosiaalisesti taitavan ja elämässään moneen ryhtyvään mieheensä verrattuna Karinin vilpitön iloisuus roolistaan kotiäitinä on suorastaan perverssiä.

Tämä olikin ensimmäinen Waltarini, jossa hän kirjoittaa naisen pään sisästä. Kenties hän halusi näin piikitellä naissukupuolta, jonka oikullisuuteen oli omassa elämässään pettynyt. Karin on ihan sympaattinen tyttö pohjimmiltaan, mutta jos kuvitellaan, että kertojana olisi ollut Joosef, herää väistämättä muutama kysymys. Miksi hän rakastuisi tyttöön, joka päältä päin katsottuna on diivamainen ja kylmä? Kyllä maailmassa naisia riittää, miksi valita juuri se itsensä vastakohta?  

Tapahtumien hauskuutta Waltari komppaa kielenkäytöllään. Kertoja on lähellä lukijaa ja selittelee tapahtumia analyyttisesti ja komediaa unohtamatta. Kirja on helppolukuinen ja kepeä, positiivinen sävyltään ja jaksaa naurattaa loppuun asti. Liekö sitten jonkinlainen vastaveto toisen maailmansodan nostellessa päätään Euroopassa? 

Oli jotenkin helpompi herätä tähän päivään, kun muisti, että elämän kuuluisi olla hauskaa. Vielä kun löytäisi sen oman tarkoituksensa…