torstai 20. lokakuuta 2011

J. D. Salinger - Sieppari ruispellossa

Ei tämä ollutkaan baseballromaani. Ei sieppareita, ei syöttäjiä, ei kakkosvahteja. Olisin nimen perusteella voinut vaikka vannoa niin. Sikäli nimi on relevantti, että sieppasin teoksen hyllystä aivan hetken mielijohteesta ja käperryin lukemaan sitä kirjaston mukaviin korituoleihin. Siitä hetkestä ei ole kulunut kuin vasta reilut puolisen vuorokautta, kun tämä arvostelu jo hahmottuu kirjain kirjaimelta läppärini näytölle. Olenpas nopea!

Hervotonta, eikö? Holden Caulfield sanoisi niin. Holden on angstinen yhdysvaltalaisteini, jolle ei maistu koulunkäynti. Hän käy paljon elokuvissa, vaikka vihaa niitä falskeina. Hänen mielestään ihmiset ovat teeskentelijöitä. He puhuvat typeristä asioista, kuten autoista, eivätkä koskaan halua ajatella mitään älykästä. Holdeniin on patoutunut paljon vihaa ja masennusta, kenties hänen siskonsa kuoleman vuoksi, kenties huonon koulumenestyksen. Näistä tunteista, useista taksikyydeistä, puhelinkopeista ja hotelliöistä Sieppari ruispellossa kertoo. Ollaan 50-luvun New Yorkissa, ei ruispellossa.

Salinger tiputtelee tarinansa varrelle hauskoja huomioita. On olemassa ihmisiä, jotka esimerkiksi leffaan kutsuttaessa haluavat aina tietää, ketkä tulevat mukaan. Jos heitä yrittää pelastaa autiolta saarelta, eivät he varmasti astu veneeseen ennen kuin kuulevat, kuka sitä oikein soutaa. Opetuslapset ovat typeriä. He ovat satunnaisesti valittua porukkaa, ei Jeesuksella ollut aikaa tutustua kaikkiin heihin kunnolla. Miksi naiset aina pyytävät lopettamaan, kun juttu etenee makuukammarin kynnykselle? Tämä piste jakaa miehet: toiset jatkavat kielloista huolimatta ja saavat naisen, toiset taas luopuvat ja homma kuihtuu käsiin. Olen tosissani.

En ollut koskaan erityisen hyvä tekstitaidossa. Nyt kuitenkin hälytyskelloni soivat ja tekisi mieli tehdä radikaaleja johtopäätöksiä kirjan todellisesta sanomasta. Voiko kaikki olla niin yksinkertaista kuin pinnalta katsoen näyttää? Miksi teos muuten olisi klassikko? Pyydän anteeksi kirjailijalta, jos ammun harhaan: kirja kertoo pohjimmiltaan hyväksikäytöstä. Holden mainitsee huolettomasti kokeneensa parisenkymmentä kertaa perverssien ahdistelua. Hänen historianopettajansa silittelee pojan päätä keskellä yötä. Hän kyselee Janelta, onko tätä koskettu laittomasti. Siksikö Holden rakentaa ympärilleen niin vahvan huumorin ja välinpitämättömyyden kuoren? Siksikö nuorukainen ei kykene tasapainoisiin ihmissuhteisiin?

No en tiedä. Kuvittelen kai vain liian monimutkaisia. Kirja antaa kyllä joka tapauksessa paljon muutakin. Holdenin välit sisaruksiinsa ovat kauniin lämpimät. Tosiasiassa hän pitää kyllä muistakin ihmisistä, vaikka kätkee sen caulfieldmäisyytensä alle. Yksi näkökulma voisi olla Suomessakin ajankohtainen väliinputoaminen. Holden on vaarassa syrjäytyä, hän ei panosta koulunkäyntiin eikä näe tulevaisuuttaan valoisana. Onneksi hän voi sentään vielä palata kotiinsa, mihin routa tai New Yorkin pakkanen hänet porsaana ajaakin.

Taisin pitää teoksesta. En minä siihen sentään ihastunut. Helppolukuista tekstiähän se oli, mutta jollain lailla aavistuksen rasittavaa. Salinger on minulle ihan uusi tuttavuus. On muuten huono nimi kirjailijalle. Kirjailijoiden nimien tulisi olla mahtipontisia kuten Tolstoi ja Tolkien tai sitten salaperäisiä kuten Shakespeare ja Kafka. Salingerista ei oikein edes tiedä, kuinka se tulisi lausua. Luotaantyöntävää tämä tämmöinen. Oli kiva kurkata välillä atlantintakaiseen koulumaailmaan, mutta pidemmälle visiitille en jää. Kokeista ja tytöistä saan tarpeekseni ilman lukemistakin.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Tommi Liimatta - Muovikorvo

Jotkut ammatit sopivat paremmin yhteen kuin toiset. Lääkäri jakaa harvoin sivutyönään postia. Lastentarhaopettajaa on vaikea kuvitella striptease-tanssijana. Mutta jos muusikko tarttuu kynään ja kirjoittaa romaanin, on se vain luonnollista. Näin teki Tommi Liimatta, Absoluuttisen Nollapisteen laulaja ja tuloksena syntyi Muovikorvo – vaikeasti määriteltävä pala miehen mielenmaisemaa. Esikoisromaanihan kyseessä siis ei ole, mutta minun neitsytteokseni tältä Suomen kenties parhaalta sanoittajalta. Huom! Jos et pidä Absojen omintakeisesta tyylistä, on Muovikorvokin luultavasti sinulle liikaa.

Liimatta on niitä miehiä, joiden edessä äidinkielenopettajat miettivät kuumeisesti, antaako esseestä nelonen vai kymppi. Peräkkäisten lauseiden välillä ei ole varsinaisesti jatkumoa, tai ainakaan mitään sidossanoja johdattelemassa eteenpäin. Lauseet ovat itsenäisiä yksikköjä, jotka ilmaisevat ne pienet asiat ihmiselämässä, joita ei tule ajatelleeksi, vaikka ne ovat päivänselviä. Näistä paloista muodostuu tarina, tosin siten, että aika ja paikka saattavat hukkua tekstin pyöteisiin. Tapahtumat eivät ole mikään deterministinen ketju, vaan kuin kasa kvantteja – pieniä osasia, joiden tarkkaa paikkaa, nopeutta ja suuntaa on samanaikaisesti mahdotonta määrittää.

Tämä kvantittuneisuus saa tekstin tuntumaan töksähtelevältä. Ajatusta ei auta herpaannuttaa, kun joka lause tuo jotain uutta. Toisaalta muutaman rivin missaamisella ei juoni karkaa mihinkään, lähinnä menetät vain hippusen Liimatan elämänopeista. On vähän kuin kävelisi liukuportaita väärään suuntaan. Verbitkin ovat saksalaisittain lähempänä lauseen loppua kuin alkua. Siis hyvin tuttua miehen musiikillista antiin tutustuneille.

Entäs se kirjan aihe sitten. Miljöönä on pieni maaseutukylä itäisessä Suomessa, lähempänä Suomen keskipistettä kuin Keski-Suomea. Henkilöt ovat tavallisia maalaisia: bensanimppaajia, salapolttajia, hirviporukkaa, ravintoloitsijoita ja eläimiinsekaantujia. Porukka on värikästä, eikä kukaan kohoa päähenkilöksi, ellei sitten taidemaalari-Eki. Lähinnä tavoitteena on tarkastella sivusta kaikkea sitä pientä kuhinaa, mitä pieni yhteisö tarjoaa: perinteisiä lavatansseja, kaupantekoa, Hehkuviinin nautiskelua ja tietenkin kylänväen välienselvittelyjä. Ja hauskoja huomioita kyllä riittää. Ehtiikö mies juoda neljä kaljaa sinä aikana, kun vaimo pistäytyy naistenhuoneessa?

Liimatta tavoittaa paljon arkisia, tuttuja, mutta samalla yllättäviä seikkoja elämästä. Usein mukana on sanoilla ja niiden merkityksillä leikittelyä. Oletuksiin ei kannata turvautua. Välillä kadotin miehen ajatuksenjuoksun, enkä ymmärtänyt, mitä hän yritti oikeastaan sanoa. Murresanoja on paljon – oikeastaan Sunnarborgien keskustelu on aika raskasta seurattavaa sanojenviäntelyineen. Kaupunkilaisena minuun vetosi erityisesti maalaisromantiikka. Jos määritellään, millainen on suomalainen ihminen, kyllä silloin aina puhutaan maalaisista.

Summatakseni ajatukseni – Muovikorvo toimii. Sain tasan sitä, mitä odotinkin. Se on näppärä ja hauska, aiheena tuttu, mutta väistää taitavasti kliseet. Nämä plussat kumoavat ne miinukset, joita voisin jakaa vaikealukuisuudesta ja juonettomuudesta. Liimattaa en ole livenä nähnyt, tosin tähän saattaa olla tulossa muutos marraskuun aikana. Nollapiste keikkailee ja vieläpä maalaismaisemissa. Kai se on hypättävä junaan ja koettava tämäkin. Keikan jälkeen sitten potkiskellaan autonrenkaita, piilopullo kiertää porukassa, kaupunkilaisgeenit sekoittuvat maalaisgeeneihin ja aamulla herään silmä mustana – pitäähän nuo muualta tulleet opettaa tavoille!

Mika Waltari - Nuori Johannes

Nuori Johannes kertoo Johannes Angeloksen nuoruuden ja levottomuuden päivistä. Kaikista niistä henkilökohtaisista tapahtumista ja kohtaamisista, jotka muokkasivat hänen persoonansa sellaiseksi kuin se Konstantinopolin tuhon kynnyksellä esitetään. Mutta myös kaikista niistä suurista ja globaaleista tapahtumista, jotka johtivat kirkkojen unioniin ja lopulta suureen piiritykseen Bosporin niemimaalla. Kaiken kaikkiaan teos on herkullista luettavaa, varsinkin näin epäkronologisesti nautittuna myöhemmät tapahtumat kirkkaana mielessä. 

Angelos kosketti preesensmuotoisena tunteellisella tasolla ja sai lukijan tempautumaan Bysantin viimeisen majakan muurien sisäpuolelle. Nuori Johannes palaa sen sijaan niin tuttuun ja turvalliseen muistelumuotoon. Näin lukija näkee koko ajan suuren kokonaiskuvan ja tuntee ajan virtaavan ohitseen, näkee suurmiesten nousevan ja kaatuvan ja voi melkein kosketella sitä värikästä kangasta, jonka kertoja kutoo hänen silmiensä eteen. Ja kuitenkin välillä tarina on kiinni vahvasti hetkessä ja henkilöissä: esimerkiksi Cusanuksen oivaltaessa jumalallisen totuuden tai Johanneksen käden koskiessa ensi kertaa naisen poskea. Kerrassaan upeaa kerrontaa Waltarilta!

Pääasiassa kirjan tarina koostuu kolmesta elementistä: Johanneksen naisseikkailuista, hänen vaikeasta valinnastaan Jumalan ja tiedon välillä ja idän ja lännen kirkon yhdistymispyrkimyksistä. Minuun tarina kyllä iski voimakkaasti. Kirkkojen eroavaisuuksista olisi tehnyt mieli kuulla jopa vielä tarkemmin. Muistan historianopettajani veisanneen aikanaan, että keskiajan lopulla tiede, jota siis harjoitettiin lähinnä kirkkojen toimesta, oli tullut kaiken kehityksensä päähän ja koostui vain pilkun viilaamisesta ja Raamatun sanojen yhä tarkemmasta tulkinnasta. Asiaa hän näytti puhuvan, niin absurdilta väittely sanasta filioque tuntuu. Puolueettomamman lukijan silmissä tapahtumat saattavat välillä näyttää hieman verkkaisesti eteneviltä. Tähän väittämään voisin esittää vastalauseen – nykyajan kiireiselle ihmiselle (pois se minusta) tekee vain hyvää totutella 1500-luvun leppoisaan elämäntapaan.

Johannes pakenee omien sanojensa mukaan vankilasta vankilaan. Hän yrittää olla sitoutumaton, vapaa ihmisenä toimimaan niin kuin kulloinkin parhaaksi näkee. Ja kuitenkin hän huomaa aina keränneensä ympärilleen valtaa ja velvollisuuksia. Jotain kaunista miehen pyrkimyksessä on. Olla vapaa kaikesta. Kiertää maailmaa tiedonjanoisena vain itseänsä varten. Hauskaa, mutta lukukokemuksen jälkeen iski kauhea himo opiskella kreikan kieltä – olkoonkin se nykyään vain karkeaa slangia verrattuna antiikin aikojen puhtaaseen ja monimutkaiseen sivistyksen kieleen. Kuitenkin sitä kysyy itseltään, mitä hyötyä siitä olisi nykymaailmassa. Ei kreikka ole enää tieteen kieli, ei taiteiden, ei kaupankäynnin eikä rakkaudenkaan. Olen käynyt Kreikassa ja silloinen minäni näki sen vain lämpimänä rantalomakohteena muutamalla rapistuneella temppelinmuurilla höystettynä. Kunhan joku päivä palaan sinne takaisin, yritän ehdottomasti tavoittaa edes ripauksen siitä kadonneesta kulttuurista, joka maassa kerran kukoisti.

Kumpi kannattaa lukea ensin, Angelos vai Nuori Johannes? Nuorta Johannesta Waltari alkoi kirjoittamaan ennen Angelosta, mutta hyllytti tekstinsä lopulta, kun ei tuntunut pääsevän tarpeeksi nopeasti kiinni itse aiheeseen eli Euroopan ja Aasian kohtaamiseen. Nuori Johannes julkaistiin vasta 30 vuotta edeltäjäänsä myöhemmin postuumisti. Näin päin luettuna Konstantinopolin tapahtumat tuntuivat hieman harmaansävyisiltä, mutta toisaalta ne saivat väriä Nuoren Johanneksen kautta. Toisin päin luettuna Nuori Johannes olisi voinut ehkä vaikuttaa tylsältä ja juonettomalta. Muutamassa kohdassa taisi muuten olla samaa tekstiä käytetty molemmissa teoksissa: esimerkiksi Muhammedin surmatessa rakastajatterensa janitsaariensa edessä.

Sulttaani Muhammedin motiiveja Nuori Johannes tosiaan selittää kiitettävästi. Tästäkin miehestä olisi voinut tehdä vaikka oman romaaninsa, niin mielenkiintoinen kasvuprosessi on kyseessä. Nyt vasta ymmärtää, miten suuri kliimaksi Johanneksen mestaaminen turkkilaisten valloittamassa Konstantinopolissa olikaan. 

Ja vielä niistä tykeistä – ovathan ne komeita pelejä. Kun jo tykkien valaminen säikäyttää kokonaisen sotajoukon valmiuteen, voi vain kuvitella, millaista tutinaa kreikkalaisten housuissa ilmeni niiden syytäessä tykinkuuliaan kohti murtumatonta muuria. Antti Tykinvalajallekaan ei voi olla suomatta lämmintä ajatusta, samassa kaupungissahan hänenkin seikkailunsa tapahtuvat, tosin toisessa ajassa: parikymmentä vuotta myöhemmin ajanlaskun mukaan, neljä vuotta aiemmin Waltarin kynästä kirvonneena. 

Mahdotontahan näitä on asettaa paremmuusjärjestykseen. Toisaalta harmittaa vääntää Waltarin teoksista ylipäänsä arvosteluja, kun en kuitenkaan saa välitettyä sitä hienoa tunnetta, jonka lukukokemus jättää. Miten edes voin kuvitella saavani tiivistettyä kirjailijan vuosien taustatyötä, kuukausien kirjoitusurakkaa ja vuosikymmenten elämänkokemusta parin sivun mittaiseen tekstiin. Johannes Angelos – olet hieno mies. Mika Waltari – olet kenties vielä hienompi. Luen, mutta en kirjoita – antaa Mikan hoitaa se homma!

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Mika Waltari - Johannes Angelos

Haa! Yksi Waltarin historiallisista on jälleen selätetty. Ei kuitenkaan Turms kuolematon, jota taisin aiemmin jo lupailla, vaan Johannes Angelos – kertomus suuresta rakkaudesta ja Konstantinopolin tuhosta. Luulin jo tuntevani Waltarin kerronnan ja huumorintajun, mutta Angelos osoittautuikin olevansa tyystin erilainen kuin aiemmin lukemani: kaihoisampi, mystillisempi, surullisempi. Ei kai sentään parempi? 

Poissa ovat rönsyilevät lauseenparret ja hykerryttävän hauska musta huumori. Tapahtumat sijoittuvat lyhyelle ajanjaksolle vuosikymmenien sijaan. Sankarimme rakastajatarkaan ei ole peto naisen vaatteissa. Mikä shokki!  Pientä totuttelemista se vaatii, mutta lopulta asioiden laita pitää vain hyväksyä ja nauttia siitä, mitä annetaan. Kun vuodet ovatkin nyt päiviä, painottuvat kirjassa toisenlaiset, nykyisyydessä kiinni olevat asiat. Maallinen mammona menettää merkityksensä, tieto ja oppi ovat turhuutta, elämä vain kasa hetkiä, jotka järjestetään peräkkäin ainoastaan, jotta niistä näyttäisi muodostuvan looginen jatkumo. Ja elämän turhuuden ymmärtää parhaiten kuolema.

Rakkaus ja kunnia koettelevat Johannesta, tuota purppurasaappaissa syntynyttä, jo elämänsä syksyä elävää kreikkalaista. Miehen menneisyys on seikkailuja täynnä (, joista saamme kuulla enemmän teoksessa Nuori Johannes) ja nyt häntä, sekä tietysti koko bysanttilaista kulttuuria odottaa vain väistämätön tuho. Konstantinopolia kuvataan hyvin kauniisti. Sen murtumattomia muureja, pyhiä kirkkoja, suojattua satamaa, sen kaihoisaa kansaa ja polittisia juonitteluja. Puhtaan kristinuskon viimeinen majakka on vihdoin luhistuva ja uusi aika on koittava, pedon ja islamin aika.

Mikael Hakimissa ajan rattaat ja universumin laskokset pyörähtivät eteenpäin parin sadan sivun välein. Angeloksessa Waltari ei tällaisia hetkiä säästele. Johannes aistii vähän väliä suuren mysterion, tuntee itätuulen tuovan mukanaan hyasinttien tuoksun, kokee lämpimän käden kädessään Sofian kirkon kupolin loisteessa, menettää kaiken uskonsa, herää puhdistuneena ja onnellisena ja niin edespäin. Suurista tunteista on kai kysymys. Minusta on hauska kuvitella, että tämä hengellisyys ei niinkään johtuisi Waltarin tietoisesta valinnasta, vaan Johannes Angeloksen päähenkilötovereitaan herkemmästä persoonasta, joka välittyy hänen päiväkirjansa kautta lukijoille maalaten Konstantinopolin tapahtumat surumielisyyden sävyllä.

Muutamia yksityiskohtia mieleeni tarttui erityisesti. Sulttaanin tykistöä kuvataan harvinaisella antaumuksella. Tykit jyrisevät jatkuvasti ja kristityt korjaavat samaan tahtiin murenevaa muuriansa. Heinäsäkkejä, multaa, hirsiä, kivenlohkareita ja soratynnyreitä tulee vastaan kyllä enemmän kuin usein. Suokaa anteeksi, aikaa säästääkseni suollan tähän listan mielessäni risteilevistä ajatuksista ja lukijan vastuulle jää muodostaa niistä ymmärrettävä kokonaisuus: kreikkalainen tuli, Pyhän Romanoksen portti, latinalaiset, ortodoksinen kirkko, Allah, kavallus, sotakaleeri, ulkomuuri, megadux, kuolema, sulttaani Muhammed, Giovanni Giustiniani, Anna Notaras ja Jumalan valtakunta. Leikkaa ja liimaa, kuorruta koko komeus verellä ja nuolisateella ja pue se rautahaarniskaan niin ymmärrät, mistä kirja kertoo.

Pitäisi kai tehdä itsellenikin selväksi, mitä oikeastaan ajattelen romaanista. Olihan se hyvä. Suurta rakkautta, lopullisuuden tuntua, turhaa toivoa ja kuoleman läsnäoloa. Väkivaltaa, ristiriitaisia uskontoja, historian siipien havinaa, ihmisluonnon syviä vesiä, ylpeyttä omasta alkuperästä, eksistentialistista pohdintaa, iloja ja suruja. Mutta parempi kuin Sinuhe tai Mikaelit? Ei minusta. Kirja on vahvasti erilainen, joten vertaaminen on aika vaikeaa. Huumori taitaa olla lopulta se ratkaiseva heikkous. Angeloksen silmäkulmasta ei vain tavoita sitä ilkikurista pilkettä. Ja se kerronta. Upeaa, muttei niin lyyristä, tahdikasta ja itsessään nautinnollista kuin se olisi voinut olla.
 
Hieno tarina on siis kyseessä. Eritoten historiallinen elementti miellyttää minua. Matkakuumeen lisäksi otsalleni tuntuu nousevan halu ottaa selvää menneestä ajasta, sen kansoista, keksinnöistä, uskonnoista ja suurmiehistä. Puhumattakaan selittämättömien tuttujen ruskeiden silmien kohtaamisesta väkijoukossa. Palatakseni historian syövereistä arkisempiin asiohin: ette muuten uskoisi, jos paljastaisin montako Waltaria minulla on tällä hetkellä lainassa. Enemmän kuin laukaisten lukumäärä, jonka turkkilaisten suurin tykki pystyy ampumaan vuorokauden aikana.