George R.R. Martin - A Game of Thrones

Valtaistuinpelillä jatketaan. Maine ja kunnia ovat kiirineet Martinin fantasiasarjan edellä ja kantautuneet viimein minunkin korviini. Törmäsin ykkösosaan kirjakaupassa joululahjaostoksilla ja ostaa päräytin kirjan. Moista temppua ei ole hetkeen tullutkaan tehtyä. Joskus Harry Potter-huuman aikoihin kai viimeksi. Onpahan muuten mukava fiilis lueskella ikiomaa kirjaa. Homma tuntuu heti astetta vakavammalta ja juhlallisemmalta. 

Omistamisen ilon lisäksi toinen seikka, joka sai varpaat kihelmöimään, oli se, että kirja on fantasiaa. Pitkästä aikaa ihka oikea fantasiasarja! Pullmanin lastensatuja en laske tähän kastiin. Miekkoja, kuninkaita, lohikäärmeitä, taikaa…hyvän kirjan perusaineksia. Lukemisen aloitin täysin puhtaalta pöydältä siinä mielessä, että en tiennyt tulevista tapahtumista vähääkään. Kuinka hieno tunne – lähteä rakentamaan puhtaalta pöydältä kokonaista fantasiamaailmaa apuna vain kartta, sukuluettelo ja vajaa tuhat sivua tekstiä.

Kyseiset sivuthan eivät tosiaan ole mitä tahansa tekstiä, vaan tällä kertaa englantia. Mukava huomata, että kielitaitokin alkaa jo olla kestävissä kantimissa. Lähinnä adjektiivien kanssa oli välillä pähkäilyä ja voi olla, että kuvittelin jonkin lordin kasvonpiirteet kenties kuvailtua lempeämmiksi tai hänen aikomuksensa liian pahansuoviksi. Toisaalta esim. Riverrunin salit loihdin mielessäni taatusti komeammiksi ja monimutkaisimmiksi kuin joku natiivi kielentaitaja olisi ikinä kuvitellut.

Tutustuin moneen sympaattiseen hahmoon, kuten Nediin, Aryaan, Joniin, Braniin ja Tyrioniin. Starkit pitivät moraalia yllä kun taas Tyrion heitteli hyvää läppää. Oikeastaan pidin myös kuninkaan neuvoston luikuripojista Pycellestä, Varyksesta ja Baelishista. Paljon kiehtovaa dialogia ja salamyhkäistä kyräilyä. Muutama henkilö kävi toisaalta hermoille, kuten rasittava Lysa Arryn ja ilkeä prinssi Joffrey. Myös Drogon ja Danin suhteessa jokin tuntui tökkivän. Taisin vain kyllästyä loputtomiin ruohotasankoihin ja hämyisiin telttoihin.

Thronesiahan tulee tosiaan myös telkkarin kautta. Katselin joitakin jaksoja sarjaa lukiessani ja sieltä tuntui tarttuvan muutamat kasvot myös kirjan universumiin. Mielikuvitukseni kelpuutti Boromirin lordi Starkina, Branin ja Daeneryksen. Huomasin myös sen, että ei teos tuntunut oikein pääsevänsä oikeuksiinsa kuvaruudun kautta. Henkilöiden välisiä suhteita raapaistaan vain pinnalta ja tapahtumat vyöryvät hurjaa vauhtia eteenpäin. Tätä varjopuolta tosin kompensoi kiitettävästi runsas väkivallalla ja seksillä mässäily. Talvi on tulossa, mutta tyttöset kulkevat iloisesti rinnat paljaina hölskyen – oikein!

Hahmoja oli älytön määrä. Kuka on kenenkin poika ja kenelle tämäkin herra on valansa vannonut? Alun vaikeuksien jälkeen pääsin kuin pääsinkin menosta hyvin kärryille. Ja kun kärryt kerran olivat liikkeessä, ei niitä enää saanut pysäytettyä. Taidan olla koukussa. Martin punoo joka suuntaan pieniä juonenpätkiä. On pohjoista uhkaa, lohikäärmeen kostoa, hovin sisäistä juonittelua, sukukikkailua…jokaiselle jotakin. Nyt ei jarrutella, kakkososa odottaa jo kiihkeästi vuoroaan.

Jätetään mielipiteen ilmaiseminen johonkin hamaan tulevaisuuteen, kun olen nähnyt enemmän. Vieläköhän ehtisi muuten kirjoittaa pukille…tahtoisin vain pienen sudenpennun.

Mika Waltari - Neljä päivänlaskua

Blogihiljaisuuteni on jatkunut jo liian kauan. Nyt on pakko ottaa itseäni niskasta kiinni. Onneksi syy ei ole lukemattomuudestani, vaan siitä, että työn alla olevat teokset ovat paksumpia kuin keskiverto joulukinkku. Saan tosin hieman soimata myös saamattomuuttani, sillä tässä postauksessa käsiteltävän Waltarin Neljä päivänlaskua luin jo ajat sitten, mutta en sitten syystä tai toisesta tullut koskaan arvostelleekseni sitä. Senhän toki arvaa, kuinka siinä käy, kun viivyttelee – en muista kirjasta enää paljoa. Mutta yritetään.

Kyseessähän on kirjailijan omaa elämää sivuava romaani, tarkemmin sanoen Sinuhe egyptiläisen kirjoitusprosessin kuvaamista. En oikeastaan tiedä tahi jaksa ottaa selvää, onko tämä nyt sitten tosiaan lähes faktaa vai kuvataanko tässä fiktiivistä Waltaria vai mitä. Tarkoitus olisi lukea myöhemmin Waltarin elämänkerta, joten eiköhän se viimeistään sitten selkiydy. Se nyt ainakin on selvää, että ihan puhdasta realismia teos sentään ei ole. Sen paljastaa kirjailijan sydän, joka majailee kirjan tapahtumissa leijonanosan ajasta muualla kuin omistajansa rinnassa.

Itse tapahtumat olivat rakkauden ja hallusinaatioiden perässä juoksemista. Päähenkilöön oli mahdoton samaistua ja muutenkaan en voi varsinaisesti sanoa uppoutuneeni kirjan maailmaan. Maininnat kummittelevista egyptiläisistä olivat mielenkiintoisia, mutta niitäkin oli vain harvakseltaan eikä niillä ollut sen kummempaa juonellista merkitystä. Päähenkilö oli melko angstinen tapaus, viina maistui ja vaimokin tuntui aikansa eläneeltä. Nuori rakastaja oli siis otettava. Tunteita ja ajatuksia, jotka tähän rakastajattareen liittyivät, vatvottiin edestakaisin. Melko peruskauraa siis.

En muista, olenko julistanut näin julkisesti tavoitteekseni lukea koko Waltarin tuotanto. Tällainen ajatus päässäni on siis jo pidempään kytenyt, mutta nyt tavoite tuntuu taas astetta kaukaisemmalta. En ole ollenkaan varma, ovatko miehen ei-historialliset rakkaus- tai ihmissuhderomaanit minua varten sittenkään. Oli niin tai näin, projekti on kuitenkin ainakin tällä hetkellä jäissä, sillä eräs huippusuosittu fantasiasarja on napannut minutkin koukkuunsa. Ehkä palaan taas myöhemmin Waltarihaasteeseen, varoitettakoon kuitenkin, että seuraavat muutama tuhat sivuani taitavat olla peräisin George R.R. Martinin kynästä. 

Toivotankin itselleni hyviä lukuhetkiä, sillä olen viimein lomalla ja kohta on joulu. Aika makia homma!