lauantai 20. elokuuta 2011

Mika Waltari - Fine van Brooklyn

Fine van Brooklyn edustaa Waltarin kevyempää proosaa. Kannen mainostekstin mukaan teos on Waltarin henkilökohtaisia suosikkeja omasta tuotannostaan. Minun lempparikseni kirja ei kuitenkaan nouse. Waltarin läsnäolon pystyi kyllä hetkittäin aistimaan, mutta muuten romaani ei erottautunut edukseen vertaistensa suuresta harmaasta massasta.

Nuori, mutta ei koskaan nuoruuttaan elänyt tiedemies matkaa Ranskaan opintojensa vuoksi. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tuntee olevansa vapaa. Vapaus kuitenkin suistaa hänet siveettömyyden poluille, viinin ja kauniiden naisten maailmaan ja saa hänet hylkäämään työnsä ja tutkimuksensa. Kyse ei kuitenkaan ole mistään irstailuromaanista, vaan tiedemiehen loikkaus synnin maailmaan on pikemminkin varovainen ja hapuileva askel. Synnin symbolina tapaamme nuoren kaunottaren, Fine van Brooklynin, joka pistää kokemattoman nuorukaisemme pään aivan umpisolmuun.

Päähenkilöiden lyhyestä romanssista puuttuu balanssi. Fine hallitsee tilanteita täysin ja hänen ilkamoiva käytöksensä saattaa tiedemiehen (rupesin miettimään oliko miehelle annettu nimeä, ja en ainakaan muista, että olisi) ymmälleen. Julmaa kissa ja hiiri-peliä pelataan idyllisissä vuoriston ja meren maalaamissa maisemissa. Luontokuvausta on melkein liikaakin – alati paistava aurinko tuntuu haalistavan värit kirjan maailmasta.

Jos Rautatie oli nimenomaan suomalaista kirjallisuutta, on Fine van Brooklyn huomattavasti eurooppalaisempi eleganttiudessaan. Jos tämän lukisi esimerkiksi englanniksi, ei mikään viittaisi, että kirja on täällä pohjolan perukoilla kirjoitettu. Voi kai sen laskea Waltarin ansioksikin, mutta ehkä kuitenkin juuri se saa teoksen tuntumaan niin keskinkertaiselta. Ei Finestä oikein opi mitään sen suurempaa. Ehkä jotain sentään naisista. Waltarin naiskuva on kuitenkin vain hänen mielipiteensä ja voisin kuvitella, että hameväki äänekkäästi kritisoi van Brooklynin välittämää stereotypiaa laskelmoivana miestennielijänä.

Ei lukukokemukseni ollut kuitenkaan mitenkään tuskaisa. Kerronta on kepeää ja tutunoloista. Minusta ei kai vain ole tällaisiin puhtaisiin ihmissuhdeselvittelyihin – tarvitaan jotakin muutakin, esimerkiksi historia- tai fantasiaelementti. Lainasin tämän oikeastaan siksi, koska en saa tarpeekseni Waltarista. Kuitenkaan en viitsisi heti aloittaa jotakin miehen pitkistä historiallista romaaneista, koska siihen tuhlautuisi taas koko syksy vauhdillani. Valitettavasti lainasin ajattelemattomuudessani jo seuraavan, Turms Kuolemattoman. Vilkaisin ensimmäistä sivua ja se oli vähällä imaista minut matkaansa. Yritän vastustella vielä pari viikkoa ainakin sen kutsua. Voisinhan kuitenkin lukea useampaa teosta yhtä aikaa. Hmm. No katsotaan.

Lainaamisesta puheenollen. Viimeinen kirjastoreissu taisi mennä jotenkin mönkään. Nyt kun katson kirjapinoani on siinä minulle suhteellisen erikoista tavaraa. En kehtaa mainita niitä nimeltä, sillä jos en jaksakaan tarttua johonkin, ei kenenkään tarvitse pettyä lunastamattomieni lupausten vuoksi. Pitäisi suunnitella lukemiset paremmin etukäteen. Jos menee kirjastoon tai kauppaan nälkäisenä, tulee lainattua tai ostettua kaikkea epäterveellistä. No, välillä tämmöistäkin – ennakkoluulottomasti vain eteenpäin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti